TUNNETKO OMAT TUNNELUKKOSI?

Huomaan haukanneeni liian suuren palan.

Kukaan muuhan ei sitä tiedä (paitsi nyt kun kerron), että kunnianhimoinen tavoitteeni oli lukea 252-sivuinen kirja, sisäistää kaikki lukemani, ja sen jälkeen tiivistää oleellinen tänne teille helppolukuiseen muotoon.

Tilanne tällä hetkellä on kuitenkin se, että ensimmäisen 40 sivun, ja satunnaisesti silmäiltyjen myöhempien otsikoiden ja tekstien jälkeen tajuan paitsi oman rajallisuuteni, myös asioita, joista muodostuu tällä hetkellä henkisesti siinä määrin rankka kokonaisuus, että pelkästään omien tunteiden käsittelyyn menee nyt tovi jos toinenkin. Ja pahoin pelkään, etten pysty vähään aikaan jatkamaan kirjan lukemistakaan, koska tähänastinen on jo ottanut koville.

No, ehkä turhan dramaattista, mutta näin on nyt kuitenkin käynyt, kun tällä oman elämäni tutkiskelun tiellä törmäsin käsitteeseen nimeltään "Tunnelukko", joka oli itselleni ennestään tuntematon, ja jonka avaimet yritän nyt löytää.






Jotta pääsisin aiheessa eteenpäin, joudun peilaamaan asioita oman elämäni kautta, joten tähän tulee nyt pakosti osittain minä-aiheista pohdiskelua, joka ei todennäköisesti sellaisenaan päde kehenkään muuhun, mutta joka toivottavasti auttaa pohtimaan niitä omaan elämään liittyviä syy-seuraussuhteita.

Olen aiemmin tehnyt lukuisia erilaisia persoonallisuus- ja luonnetestejä (koska rakastan niitä), ja saanut niistä poikkeuksetta tuloksia, joissa päällimmäiseksi testistä riippumatta on aina noussut itse itselleni asettamat kovat vaatimukset. Ja vaikka tiedostankin, että se on totta, en silti haluaisi, että itseeni liittyy niin vahvasti sellainen piirre. Siitä kun mielestäni saa jotenkin kovan kuvan, enkä halua vähimmässäkään määrin olla kova tai kylmä ihminen, joka ei ole koskaan saavutuksiinsa tyytyväinen. En todellakaan.

Siksi olen tavallaan helpottunut (joskin tällä hetkellä samaan aikaan myös erittäin ahdistunut), kun olen löytänyt selityksen omalle vaativuudelleni henkilökohtaisesta tunnelukostani, jonka syntyperäkin on näin jälkikäteen ajatellen ilmiselvä.

Tässä kohtaa otan kuitenkin avukseni kirjan, jota olen lukemassa.






Takakannen tekstissä lukee: "Vaaditko itseltäsi kohtuuttomia? Uhraatko omat tarpeesi? Joudutko toistuvasti hankaliin tilanteisiin ihmissuhteissasi? Tiedätkö järjellä, että joku toimintatapasi on sinulle haitallinen, mutta et pysty muuttamaan itseäsi?"

Ja johdanto-osassa kirjan alkulehdillä puolestaan sanotaan: "Tämä kirja ei sovi heikkohermoisille. Tunnelukkojen vuoksi tätä kirjaa ei ole joka hetki hauska, eikä helppo lukea. Lukeminen voi herättää surua ja suuttumusta. Välillä lukeminen voi olla myös helpottavaa, vapauttavaa, lohduttavaa, innostavaa ja toivoa antavaa. Tieto lisää tuskaa, mutta se voi myös vapauttaa". 

Koska olen tosiaan itse ehtinyt päästä vasta alkuun paitsi lukemisessa, myös noissa johdantotekstin kuvailemissa tunteissa, lainaan tähän yksittäisiä lauseita suoraan lukemiltani sivuilta, ja koitan muodostaa niistä ymmärrettävän kokonaisuuden, jotta muutkin kaltaiseni, asiasta ennestään tietämättömät, pääsisivät kärryille siitä, mitä tunnelukot ovat ja miten ne meihin vaikuttavat. (Ja samalla toivon, etten syyllisty mihinkään tekijänoikeusrikkomuksiin noitten suorien lainausten vuoksi.)


Jokaisella on tunnelukkoja. 

Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu ja sisäistetty malli, jonka mukaan reagoimme tunteita herättävissä tilanteissa. 

Tunnelukot syntyivät selviytymiskeinoksemme, kun emme saaneet tarvitsemaamme rakkautta, huomiota, huolenpitoa, ohjausta, turvallisuutta, yhteenkuuluvuutta, ymmärrystä, vapautta, hyväksyntää tai arvostusta.

Emme voi muuttaa lapsuuttamme, mutta voimme muuttaa sen vaikutusta meihin tässä hetkessä. 

Kuinka usein olet elämässäsi päätynyt tuntemaan tai toimimaan samalla tavalla? Nouseeko jokin tunne yhä uudestaan ja uudestaan esille, vaikka mitä tekisit siitä päästäksesi? Päädytkö vaikeassa tilanteessa toimimaan saman kaavan mukaisesti, vaikka kuinka lupaisit muuttaa käyttäytymistäsi itsellesi tai toisille?
Tunnelukot virittävät meissä tunteita, jotka ohjaavat haitalliseen toimintaan. Vaikka järjellä tiedät, että sinun ei kannattaisi toimia tietyllä tavalla, tunteesi vievät sinut mukanaan ja huomaat taas toimivasi kuten aiemmin ja päädyt samaan tuttuun tilanteeseen.   

Tunnelukot pohjautuvat sisäisiin (haitallisiin) uskomuksiin, joita meillä on itsestämme, toisista ihmisistä ja elämästä ylipäätänsä.
Kuvittele hetki, että uskot väitteen "olen epäonnistuja" olevan täysin totta omalla kohdallasi. Kuvittele, että uskomuksen vuoksi ajattelet niin itsestäsi kaiket päivät. Miten se vaikuttaisi elämääsi? Millaiseksi ihmiseksi kokisit itsesi?

Uskomus poistuu sillä, että lakkaa uskomasta. Alamme uskomaan johonkin, jos koemme jonkin asian pitävän paikkansa. Lakkaamme uskomasta vasta, kun koemme, että se mihin uskomme, ei pidäkään paikkaansa. Ei riitä, että älyllisellä tasolla ymmärrämme uskomuksemme epätodeksi. Meidän täytyy lisäksi voida tunnetasolla kokea, että tunnelukkoon liittyvä uskomus ei pidä paikkaansa, jotta voimme luopua siitä. Uskomukset ovat sitkeitä, kun olemme niihin uskoneet koko elämämme ajan. Kun vihdoin luovumme uskomuksestamme, tunnelukkomme avautuu ja vapaudumme sen vallasta. 






Tunnelukkojemme takia katsomme elämää kuin kameran objektiivin läpi, joka fokusoi ja zoomaa aina sellaisiin kohteisiin, jotka ovat tunnelukon mielenkiinnon kohteena. Linssi etsii joka puolelta todisteita, jotka tukevat tunnelukkoa, siihen liittyvän uskomuksen olemassaoloa. Kuulemme toiset ihmiset linssiä vastaavan suodattimen läpi. Suodatin aiheuttaa sen, että emme kuule toisia ihmisiä ja heidän sanomisiaan sellaisina kuin he sen todella sanovat, vaan linssin tuottaman kuvan tavoin vääristyneinä. Teemme siis valikoivia aistihavaintoja. Silmämme näkevät ja korvamme kuulevat sen, mitä tunnelukkomme haluavat nähdä ja kuulla.

Tunnelukkoja on kaikenkaikkiaan 18. Tässä tiivistelmä siitä, miltä maailma näyttää erilaisten tunnelukkolinssien läpi katsottuna (kietoutuneisuuden tunnelukolle en löytänyt linssiä, joten se puuttuu tästä):

Pessimistisyyden linssi on harmaa ja saa kaiken näyttämään todellista synkemmältä. Vaikka jotain hyvää tapahtuisikin, linssi on jo luomassa synkkää tulevaisuuden kuvaa: seuraavaksi tapahtuu jotain kamalaa.

Suojattomuuden linssi saa sinut näkemään vaaroja ja onnettomuuksia kaikkialla. Se saa sinut liioittelemaan onnettomuuden tai sairastumisen todennäköisyyttä ja paisuttelemaan seuraamuksia, jos jotain tapahtuu. Linssi etsii vaaroja ja korostaa tilanteeseen liittyvää uhkaa.

Hylkäämisen tunnelukko on linssi, joka vääristää todellisuutta niin, että alat nähdä hylkäämisiä joka puolella. Se korostaa ja liioittelee epävarmuudesta ja hylätyksi tulemisesta kertovia asioita.

Kaltoin kohtelun tunnelukko on kuin linssi, joka saa sinut herkästi näkemään epäluottamusta tai kaltoin kohtelua. Sen läpi maailma näyttää kokonaisuudessaan pahantahtoiselta, kuka tahansa voi kiusata ja haavoittaa.

Vajavuuden tunnelukko on linssi, jonka läi näet itsessäsi ennenkaikkea vajavuutta ja puutteellisuutta. Se korostaa kaikkia virheitäsi, puutteitasi ja vikojasi, ja sulkee kaiken positiivisen ulkopuolelle.

Epäonnistumisen tunnelukko saa sinut näkemään itsesi epäonnistujana. Se on linssi, joka koko ajan etsii sitä, millä tavalla muut ovat menestyneet sinua paremmin ja miten sinä olet huonompi kuin toiset. 

Rankaisevuuden tunnelukko on linssi, joka korostaa virheitäsi, tekee niistä suurempia kuin ne todellisuudessa ovat. Kun katsot tämän linssin läpi itseäsi, näet ihmisen, joka ei ansaitse hyvää, ja jonka pitää aina kärsiä seuraamukset teoistaan.

Vaativuuden tunnelukko on linssi, jonka läpi katsottuna näkyy vain asioita, joita "pitää", "on pakko" tai "en saa tehdä". Sen läpi näkyy töitä, tavoitteita, tehtäviä, velvollisuuksia ja vastuita. 
(Tämä on oma ydintunnelukkoni, jonka vahvuudeksi sain testin perusteella korkeimman mahdollisen eli "erittäin vahva")

Ulkopuolisuuden tunnelukko on kuin linssi, joka korostaa sitä, miten erilainen olet toisiin verrattuna. Se sulkee pois ja jättää huomioimatta samankaltaisuuden. Ihmisinä meissä on aina enemmän samankaltaisuutta kuin erilaisuutta, vaikka teemmekin elämässämme hyvin erilaisia asioita.

Tunnevaje-tunnelukon linssi korostaa aina sitä, miten sinusta ei välitetä tai kukaan ei ymmärrä sinua. Se korostaa vaille jäämistä sekä toisten ihmisten ja koko maailman kylmyyttä. Pienikin vihje ymmärtämättömyydestä paisuu linssin vaikutuksesta totaaliseen ymmärtämättömyyteen.

Riippuvuuden tunnelukko on kuin linssi, joka korostaa avuttomuuttasi selviytyä arkipäivän haasteista. Se muuntaa arjen tehtävät ja tilanteet vaikeammiksi kuin ne todellisuudessa ovat.

Uhrautumisen tunnelukko on linssi, joka saa sinut korostamaan toisten tarpeita, herkistymään niille, huomaamaan ne ennenkuin toiset ehtivät niitä näkemään. Kun linssi kohdistuu toisten tarpeisiin, et näe omia tarpeitasi.

Alistumisen tunnelukon vaikutuksesta näet toiset ihmiset pelottavampina kuin he todellisuudessa ovat. Näet heidät auktoriteetteina, määräilijöinä, alistavina ihmisinä, joiden kanssa sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua.

Emotiaalinen estyneisyys on linssi, jonka läpi katottuna tunteesi vaikuttavat vääriltä ja huonoilta, sellaisilta, ettei niitä voi ilmaista, joten päädyt pitämään ne sisälläsi. 

Hyväksynnän haku- tunnelukko on kuin linssi, jonka läpi katsot itseäsi toisten silmin. "Miltä näytän toisista?" on tämän linssin tuottama kuva.

Riittämättömän itsekontrollin tunnelukko on linssi, jonka läpi impulssisi, mielenhalusi ja yllykkeesi tulevat voimakkaasti esille. Et näe vaihtoehtoa olla toimimatta niiden mukaan.

Oikeutuksen tunnelukko on linssi, jonka läpi näet itsesi etuoikeutettuna. Se korostaa sinua, omia tarpeitasi, tunteitasi ja oikeuksiasi. Samalla se väheksyy toisten tarpeita, tunteita ja oikeuksia.


Miten linssit sitten ovat syntyneet? Se, millaisten linssien läpi toiset ovat sinua menneisyydessäsi katsoneet, synnyttää sinuun erilaisia linssejä. Katsot itseäsi niinkuin sinua on katsottu.

Sisäistät myös niitä linssejä, joiden läpi toiset ovat katsoneet maailmaa. Jos vanhempasi ovat katsoneet maailmaa pessimistisesti, olet sinäkin oppinut katsomaan samalla tavalla. Jos vanhempasi näkivät vaaroja kaikkialla, niin olet sinäkin oppinut näkemään. Katsot maailmaa niinkuin toiset ovat maailmaa katsoneet.






Näin jälkikäteen ajatellen ei tosiaan yllätä, että oma ydintunnelukkoni on vaativuuden tunnelukko.

Katsottinhan minua lapsuudessani ja nuoruudessani herkeämättä äitipuoleni vaativan linssin läpi. (Olen tämän aiemminkin kertonut, mutta kerron nyt kuitenkin taustaksi uudelleen, että surukseni oma äitini kuoli pian syntymäni jälkeen vasta 32-vuotiaana. Niin että isäkään ei koskaan ehtinyt nähdä meitä yhdessä. Uusiin naimisiin isä meni, kun olin 2-vuotias ja isoveljeni 8-vuotias).

Isä teki kahta työtä, joten ei ollut näkemässä sitä, että elämäni kotona olevan äitipuolen vaatimusten alaisuudessa oli koulupäivien jälkeen täynnä pelkkiä töitä ja tehtäviä. Eikä todellakaan missään lapsen mittakaavassa, vaan sellaisessa, että olisi moni aikuinenkin ollut kovilla. Mutta sinnittelin ja suoritin, kun ei ollut vaihtoehtoakaan. Nykyään moisesta simputuksesta joutuisi varmasti edesvastuuseen.

Muistan erityisesti, kuinka kurjalta tuntui, kun luokkakaverit hehkuttivat, kuinka ihanaa oli kouluviikon jälkeen mennä kotiin perjantaina, kun jo eteisessä tuoksui pulla. Meillä ei tuoksunut. Sen sijaan näin jo kauas keittiön ikkunan läpi, kuinka isän tekemät kaksi puujakkaraa oli nostettu apupöydälle pois lattialta, että voin alkaa heti pesemään lattioita (rätillä kontaten), kun tulen koulusta. Ja joka ikinen perjantai äitipuoli oli myös kipannut kirjahyllyni sisällön sänkyni päälle, että varmasti pyyhin pölyt myös jokaikisen kirjan tai esineen alta. Eikä häntä haitannut, vaikka joku itselleni tärkeä koriste-esine oli siinä sivussa saattanut mennä palasiksi. Tärkeintä oli, että tulee puhdasta. Ja sen jälkeen kun olin kontannut koko talon lattiat läpi (nuorempien veli- ja sisarpuolen touhutessa omia leikkejään), äitipuoli kulki perässä pyyhkäisten sormella lattialistoja tarkistaen, että myös ne oli pesty.

Eikä jäänyt kovin lämpimiä muistoja loppukesistäkään, kun jouduin jo kansakouluikäisenä keräämään kymmeniä ja taas kymmeniä litroja ja kiloja (en liioittele) marjoja ja omenoita. Ja sen jälkeen käsittelemään joka ikisen omenan hedelmä kerrallaan painamalla ensin omenaporalla (tai mikä ikinä se pyöreäkärkinen veitsi on nimeltään) siemenkodat pois ja pilkkomalla omput hillon tai mehun tekemistä varten sopiviksi paloiksi. Niin että omenan happo lopulta rikkoi ihon haavoille.

Ja koska tiedän, että muutamilla teillä on 12-13-vuotiaita tyttöjä, voitte ehkä kuvitella, kuinka lämmin suhde joulupipareiden tekemiseen sen ikäiselle syntyy, jos annatte käteen täyden 10 litran ämpärillisen itsetehtyä piparitaikinaa ja sanotte, että "Siinä on. Ala leipoa". Ja pikkusisaret sitten voivat käydä aina välillä syömässä palan taikinaa tai jo valmiiksi paistamiasi piparkakkuja, ja jatkaa taas omiin puuhiinsa.

Kaikkea en edes kehtaa tai haluakaan kertoa, mutta olin muistaakseni noin 15-vuotias, kun muiden perheenjäsenten pyykit pestiin koneessa, kun taas minä jouduin pesemään omani käsin. Älkää kysykö, miksi. En tiedä. Sitä ei tosin tainnut kestää kovin kauaa. Veikkaan, että isä teki siitä lopun.

Ajattelin ensin, etten edes kirjoita näistä, koska olen päättänyt, että en sitä tee. Ja elämäni on kuitenkin koko aikuisikäni, eli yli puolet elämästäni, ollut onnellista. Mutta toisaalta, miksi aina vaan suojelen muita mieluummin kuin itseäni. Varmaan siksi, että toiseksi vahvin tunnelukkoni on uhrautuvuus. Ja vaikkei äitipuoleni ole koskaan mitään anteeksi pyytänyt (koska ihan oikeasti en tiedä, ymmärtääkö edes, millaista elämäni oli lapsen silmin), on omalla myöhemmällä käytöksellään varmaankin koittanut hyvittää asioita. Ihan niin helppoa se ei kuitenkaan ole. En unohda, enkä voi antaa anteeksi, jos ei edes pyydetä. Mutta isäni, poikieni ja toki itsenikin takia en muistele aktiivisesti menneitä, enkä katkeroidu (tai ainakin olen yrittänyt välttää sitä), vaan keskityn elämään tässä hetkessä.


Silti en voi olla ajattelematta sitä, kuinka toisenlaista elämäni olisi ollut, jos oma äitini olisi saanut elää. Se tekee surulliseksi. Joskin menneisyyteni on muovannut minusta sen ihmisen, joka olen nyt. Ja onneksi oli rakastava isä, joka katsoi, ja katsoo edelleen,  minua aina hyväksyvästi, kannustavasti ja lempeästi. Samoin kuin ihana mies, joka on saanut pikkuhiljaa taottua kallooni, että "Sulta ei ihan oikeasti kukaan vaadi yhtään mitään. Ihmisen pitää välillä osata vaan olla!". Ja ihanat pojat, jotka ottavat kaulasta kiinni ja sanovat, että "Älä äiti ressaa. Ei se oo kato niin justiinsa".





Tästä on nyt tullut pitkä tarina. Ja uskotteko, että sen kirjoittaminen on ollut myös rankkaa?

Toivon kuitenkin, että tästä on ollut iloa, tai ainakin ajattelemisen aihetta myös muille, joita omiin tunnelukkoihin tutustuminen kiinnostaa. Avaimia lukkojen avaamiseen en valitettavasti pysty tarjoamaan, koska en ole itsekään päässyt niin pitkälle. Mutta jos vähänkään siltä tuntuu, suosittelen hankkimaan käsiin tuon Kimmo Takasen kirjan. Itse en malttanut odottaa, että se kirjastossa vapautuu, vaan ostin oman. Ei ollut kallis.

Huolestuttavaa ja/tai huojentavaa (haluan uskoa, että omalla kohdallani jälkimmäistä) tässä on se, että omat lapsemme tulevat aikuisina katsomaan itseään ja maailmaa sellaisten linssien läpi, jollaisten läpi me olemme lapsiamme ja maailmaa katsoneet. Oma suurin heikkouteni on varmaan ollut ylisuojelevuus ja vaarojen näkeminen sielläkin, missä niitä ei ole. Mutta toisaalta, mies taas ei näe vaaroja edes siellä, missä niitä on, joten aika tasapainossa on tämä puoli poikien osalta.

Mielenkiintoista olisi tietää, minkälaisia tunnelukkoja teillä muilla on? Ja pystyttekö tunnistamaan, mistä ne voisivat olla lähtöisin? Toki henkilökohtaisia juttuja, joita ei välttämättä halua jakaa.

Testaamaan pääsee täältä (klik). Kysymyksiä on 54, joten kannattaa varata sopivan rauhallinen hetki testin tekemiseen.





Mahdollisiin kommentteihin vastaaminen saattaa tavoistani poiketen tapahtua viiveellä. Sen verran on nyt takki tyhjä. Mutta kiitollisena otan jokaikisen kommentin vastaan niinkuin aina. Samoin kuin uudet lukijat, joita yllätyksekseni oli lukijapalkkiin ilmestynyt. Mitä ikinä reittiä pitkin olette tänne päätyneet, toivotan kaikki lämpimästi tervetulleiksi!

t. Annukka

PS. Jos kärsit jostain riippuvuudesta, josta et yrityksistäsi huolimatta ole päässyt eroon, ratkaisu saattaa löytyä omien tunnelukkojesi tiedostamisesta ja niiden käsittelystä. Riippuvuudella kun paikataan jotain tarvetta, joka ei tyydyty.

PS 2. Tässä nämä omat lukkoni. (Jätin näkyviin vain kolmen vahvimman kuvaukset, joita olen lyhentänyt niin että jäljelle jäi vain se osa, jonka omalla kohdallani helposti itsekin tunnistan).