Tuntuu, että joulu on kestänyt jo ikuisuuden, vaikka todellisuudessa se on vasta edessä päin.
Tunne tulee ympäröivästä (some- ja mainos)maailmasta, ei meiltä kotoa, jossa ei vielä tähänkään päivään mennessä ole mitään jouluun viittavaakaan, enkä tiedä tuleeko olemaankaan. Toivon, että tulee, koska itseäni vähän harmittaa tällainen semi-välinpitämätön olotila, jossa oikeastaan vaan odotan, että elämä voisi taas jatkua ihan vaan sellaisena sopivan tavallisena.
En kuitenkaan missään nimessä halua olla jouluihmisten ilonpilaaja, koska hienoahan (ja ehkä jopa vähän kadehdittavaakin) se vaan on, että kaikkinainen hääräily, koristelu, suunnittelu ja valmistelu tuottaa osalle meistä suurta iloa. Ja toisinaan tuottaa itsellenikin, mutta vuodet ei ole siinäkään suhteessa veljeksiä, joten tänä vuonna näin, viime vuonna toisin ja tulevasta ei vielä tiedä.
Ehkä kaikkein eniten tällä hetkellä tökkii mainonta, jolta ei voi kokonaan välttyä, mutta jos telkkarissa näen S-ryhmän mainoksen alkukuvan, jossa perhe istuu parhaat päällä yltäkylläisen joulupöydän ääressä joulupukkia odotellen, vaihdan äkkiä kanavaa, koska mainoksen loppulause "Miltäs se teidän joulu maistuu?" tuntuu tässä maailmantilanteessa lähinnä irvokkaalta. Ei tarkoituksella tietenkään, mutta itse koen sen niin.
Vaan sitten joulusta pakollisiin luontokuviin, joita kävin järven rannalla ottamassa itsenäisyyspäivän aattona, jolloin nähtiin poikkeuksellisesti auringonvaloa, ja luntakin oli sadellut ensimmäistä kertaa vähän reilummin. Nythän jälkimmäisellä ei enää ole mitään uutuusarvoa, eikä nämä kuvatkaan vedä mitenkään vertoja viime aikojen mykistävän kauniille huurteisille pakkaspäiville. Niitä en ole raskinut edes yrittää kuvata, etten pilaa tunnelmaa, vaan keskittynyt ihailemaan ihan vaan itsekseni.
En osannut millään päättää, minkä heinäkuvista jätän tänne, joten jätin kaikki :).
Sormet oli tässä vaiheessa jo paleltuneet niin, että niitä pakotti, mutta sinnittelin odottamassa auringonlaskua. Korkealta aurinko ei tosin tässä kohden vuotta tipahda, mutta sinne se katosi kuitenkin. Olisko ollut vähän ennen kolmea iltapäivällä.
Askarteluvaihe tuli ja meni, enkä enää ole oikein edes kestänyt katsoa uusia vinkkejä. Tässä kuitenkin pari puulusikkapurkkia valmiina ja alempana muodon vuoksi kaverina pari keramiikassa tekemääni nimellistä kuusta, joita on enemmänkin, mutta joille ei vielä ole oikein löytynyt paikkaa.
Tykkään näistä tosi paljon.
Keramiikassa tuli tänä vuonna tehtyä myös erinäisiä tuikkukippoja, joista yksikään ei näytä pätkääkään siltä, mitä oli mielessä ennenkuin pilasin ne lasituksella. Eivät siis päädy tänne, vaikka usein onkin niin, että kun itse on ainoa, joka tietää etukäteen, millaista yritti tehdä ja kuinka lopputulos poikkeaa siitä, sama esine voi jonkun muun ennakkoluulottomissa silmissä olla "Wau!" (vannon, että ne tuikkukipponi ei ole :)). Ja aikansa kun itsekin niitä pilalle menneitä hilloaa jossain laatikon tai kaapin perällä, unohtuu alkuperäinen aikomus ja esine voikin olla loppupeleissä ihan okei.
Kaivelin myös aiempien kausien tekeleitäni sillä silmällä, josko niistä löytyisi jotain jouluista, mutta luovutin nähtyäni nämä muotopuolet puurokulhot (ei ole tällä tarkoitus mollata muotoa, joka johtui siitä, että tuli kippojen kanssa vähän kiire) ja ehkä-leipälautauset tai juustotarjottimet.
En halunnut löytää yhtään enempää sellaista, mitä ei ole kertaakaan käytetty.
Käytin kuviointiin jouluaiheisia kaulimia.
Jos en muuta ole enää askarrellut, niin uudenlaisia ilmapallolyhtyjä innostuin ystäväni Soilen bongaaman vinkin perusteella jäädyttelemään senkin edestä, ja niistä tulikin ihan todella kauniita. Ihan kuin jotain taidelasia.
Tämä oli ensimmäinen ehjänä säilynyt.
Tämä ehti mennä vähän liian paksuun jäähän ja yrittäessäni tehdä pohjaan reikää vedenpoistoa varten, se halkesi, mutta ehkä siitä oli tarkoituskin tulla lintu, jolta se omaan silmääni näyttää.
Nämä puolestaan kerkisi jäätyä umpijäähän, mutta niistäkin tuli omalla tavallaan kauniita. Ihan kuin jotain uniikkeja lasitaideteoksia. Sääli, että jonain päivänä sulavat pois. Säilöisin ystäväni ehdotuksesta pakastimeen, jos sinne muiden jäiden sekaan mahtuisi, mutta ei mahdu.
Siellä ne terassin pöydällä ilahduttaa niin kauan kuin pakkasta piisaa.
Muuten ei kuulu kummempia. Paitsi että olen parin viikon sisään syönyt liki neljä kiloa puolukoita. Tai ainakin kolme ja puoli, koska ukkeli söi vispipuuron muodossa osan.
Sain marjat kotiintuomisina taannoiselta työmatkaltani Kainuuseen ja ai että miten nautin siitä, että sain kauhoa punaisia puolukoita isolla kädellä aamusmoothieihin. Kaupan pusseista kaataen kun joutuu vähän pihistelemään.
Myös piirakkaa tuli tehtyä ja sitä äsken mainittua vispipuuorakin pariin otteeseen. Sai lupaamaan itselleni, että ensi vuonna minäkin menen ämpäreiden kanssa metsään ja täytän pakastimen puolukoilla.
Kuhmon Kalevala-hotellissa oli jo marraskuun lopulla varsin jouluinen tunnelma ja siellä jotenkin nautin siitä tosi paljon. Ehkä siksi, ettei vaatinut itseltäni mitään. Sen kun vaan istuin villasukat jalassa valmiiseen pöytään aamu- tai iltahämärissä ja tähyilin kodikkaiden valojen välistä, josko taustalla häämöttävä järvimaisema ehtisi tulla pitkien työpäivien jommalla kummalla puolella näkyviin, muttei ehtinyt. Tiedän kuitenkin, että siellä se on ja ehkä seuraavalla kerralla taas nähdään.
Viime joulukuussa raivasin ja järjestin koko talon kaappi ja laatikko kerrallaan ammattijärjestäjä Laura Holmströmin joulukalenterin inspiroimana, joten nyt ei ole silläkään saralla isommin hommaa, mikä on erittäin tervetullutta, mutta samalla vähän outoa.
Joka ikinen aamu edelleenkin ilahdun, kun kylppärissä on kaikki niin jämptissä järjestyksessä ja käden ulottuvilla, että pystyn aamuisin vaikka silmät kiinni ottamaan laatikoista sen mitä milloinkin tarvitsen. Itse asiassa hiljattain vähän kuvailinkin siellä, kun pyyhkeilin laatikoihin varisseita puuteripölyjä, mutta en taida nyt tähän hätään mitään purkkisulkeisia täällä esitellä. Ehtii sittenkin kun on pyhät ohi ja arki koittaa.
Myös muutamia terveydellisiä juttuja on mielen päällä, mutta niitäkin ehtii mietiskellä myöhemmin.
Ilman, että niillä on mitään tekemistä perinteisten uuden vuoden muutoslupausten kanssa. Sellaisia en ole ajatuksissani edes sivunnut.
Olen myös vähän huono vastaanottamaan mitään päälleliimatuilta tuntuvien mietelauseiden sanomia tai elämänohjeita, mutta tässä taannoin kaksi viimeistä psykoterapeutti Maaret Kallion Instagaramissa julkaiseman "Joulun lupalistan" kohtaa kolahti:
"Lupa olla rauhassa" ja
"Lupa olla mitä on".
Näistä tuli jotenkin tosi levollinen olo. Ja luotan siihen, että kunhan molemmat pojat taiteilevat tiensä turvallisesti kotiin, joulumieli alkaa siitä hetkestä, kun avaavat oven ja nähdään pitkästä aikaa. Ulkoisista puitteista viis.
Parasta mahdollista Joulun aikaa kaikille!