Tittididii....
Siinä pikku fanfaarit historian ensimmäisen kuukausikovakollaasini kunniaksi.
Oikeasti en uskonut, että saan tällaista ikinä aikaiseksi, koska kuvia on tullut otettua niin vähän, mutta näköjään siitä pienestäkin määrästä saa ihan mukavasti kaavittua muistoja kasaan. Aikas kiva juttu sinällään.
Vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä ukkelin kanssa kaksin kotosalla niinkuin jo muutamana vuonna aiemminkin. Eikähän sitä sen kummempaa humua enää kaipaakaan. Ehkä ennemminkin niitä aikoja, kun poikain kanssa oltiin kaikki mahdolliset Rakettikeiju-lehtisistä leikatut tarjouskupongit taskussa aina ensimmäisinä autoliikkeen oven takana, kun rakettimyynti alkoi. Sieltä sitten neljä muovikassillista Kissanpieruja ja Pikkukiinalaisia kainalossa lähdettiin kotiin. Ja minä tietysti myyjälle vakuuttelin, että juu, en tietenkään anna poikien mitään sytyttää, vaan ihan itse aion kaikki pamautella menemään. Mutta varmuuden vuoksi ostin kuitenkin kahdet suojalasit (itselleni nekin tietty)...
Mitään varsinaisia uudenvuodenlupauksia en tehnyt, mutta jonkunlaiseksi tavoitteeksi otin sen, että opettelen olemaan itseäni kohtaan vähemmän vaativa ja suhtautumaan elämään muutenkin jotenkin rauhallisemmin ja murehtimaan vähemmän. Aika hyvään alkuun tunnen sillä saralla päässeeni, vaikka tietoista muistuttamista välillä vaatiikin.
Päätin myös, etten yritä väkisin keksiä uuteen, tyhjään vuosikalenteriini mitään fiksua kirjoitettavaa, jos ei siltä tunnu. Mutta niin vaan sinne on kertynyt joka päivälle joku muistiinpano. Ei etu- vaan jälkikäteen. Niinkuin nyt vaikkapa jotain niinkin hohdokasta kuin öljysäiliön täyttöpäivä, joka tosin on paljon tähdellisempi tieto kuin joku hieno elämänviisaus tahi aforismi. Eivät paljon auta siinä kohtaa, kun talo pakkasilla kylmenee.
Enimmäkseen kurjat kelit olen tietoisesti jättänyt ilman sen kummempaa huomiota, koska ulos on päästävä joka tapauksessa. En pärjää ilman raitista ilmaa. Hajoaa pää. Eikähän uloslähtö mielestäni ole oikeastaan edes asenne-, vaan asustekysymys. Ainoastaan jatkuva liukkaus hermostuttaa.
Mieli on päivästä riippuen soutanut talven ja kevään välillä. Toisinaan sitä toivoo, että tulispa vihdoin se kunnon talvi ja lunta, ja toisinaan taas tuntuu, että voisi suoraan hypätä hiirenkorva-aikaan. Ehkä eniten kuitenkin olen kaivannut kirkkaita keväthankia, joilla pääsisi sutjakkaasti suksimaan. (Aina yhtä idyllinen ajatus, kunnes talven ensimmäisen lenkin hiihtokunto toisin todistaa).
Keväisiä värejä olen kantanut kotiin tulppaanien muodossa, vaikka vähän vierastankin muita kuin lemppareitani valkoisia. Toisin kuin ruokalautasella. Ahdistun värittömästä ruuasta, josta tulikin mieleen jomman kumman pojan pikkujunioriajat ja se, kuinka joukkue valmentajan johdolla pohdiskeli, mitä kaikkia värejä ruokalautaselta voi ja pitäisi löytyä. En muista, kuinka monta väriä piti keksiä, mutta siinä vaiheessa, kun perinteiset kurkut ja tomaatit ja porkkanat oli mainittu, enempää ei millään meinannut löytyä, kunnes yksi pojista hihkaisi, että "Ruskea kastike" :D. (Pahoittelut, jos olen kertonut saman jo aiemmin, mutta oli omasta mielestäni hauska juttu).
Lunta, pakkasta ja kauniita sinisiä hetkiä oli täällä tarjolla peräti kolmen peräkkäisen päivän ajan. Sen jälkeen tuli yöllinen vesisade, joka vei kaikki edellämainitut mennessään. Sääli, mutta kyllä me suomalaiset varmaan maailman sopeutuvaisinta kansaa ollaan, kun sitä jo päivässä unohtaa, mitä oli eilen. Taivaalta tulee mitä tulee ja niillä se on mentävä. Kuuluu asioihin, joihin ei voi itse vaikuttaa, joten pareen, kun ei sen enempiä mieti.
Lukuunottamatta viime viikkoa, tammikuu oli sellaista tavallisen tasaista eloa. Menin vaan itse sössimään, ja kaikista lupauksistani huolimatta lisäsin salilla vääriin liikkeisiin liikaa painoja, jonka seurauksena niska jämähti niin totaaliseen lukkoon, että maanantai-illan ja sunnuntai-aamun välisenä aikana pää ei kääntynyt senttiä enempää suntaan eikä toiseen. Jomotti vaan. Mutta nyt on taas jo ihan hyvällä mallilla ja pääsen jatkamaan harjoituksia.
Eilen sain soiton, että marraskuun alkupuolella varaamani kirppispöytä vapautuu ensi viikolla. Alkoi jo vähän kaduttaa koko homma, koska tapoihini on kuulunut suhtautua myytäviinkin niin tunnollisesti, että kaiken on oltava tiptop-kunnossa, vaikka hintaa olisi muutama sentti. Ja tietty ne hintalapun kiinnitykseen käyttämäni nuppineulatkin sävy sävyyn myytävän tuotteen kanssa.. Huuh. Olisko vähän kehittymisen paikkaa tässäkin. Että josko vaikka vähän vähemmällä tällä kertaa...
Eipä tässä muuta kuin hauskaa helmikuuta!