Testasin ajatusta tänä aamuna, kun ei oikein meinannut sängystä nouseminen napata normaaliin malliin.
Nukuin pitkästä aikaa kehnosti ja aamulla, kun kello soi, teki mieli vaan haudata se johonkin syvälle ja kaivautua itse takaisin peiton alle. Etenkin kun verhojen raosta ei pilkottanut yhtään valoa.
Makasin hetken aikaa silmät kiinni ja mietin, että en jaksa, en pysty, en kykene, eikä varsinkaan kiinnosta nousta ylös, vaikka tiesinkin, että jos en kohta nouse, joudun tinkimään rauhallisesta aamupalasta ja töihin suoriutumisesta, enkä tykkää itseaiheutetusta kiireestä yhtään.
Kokeilin kääntää ajatuksen siihen, että tänään on perjantai ja kiva viikonloppu tiedossa. Ja maanantaista lähtien mahdollisesti myös tavallista enemmän töiden ulkopuolista aikaa käytössä asioihin, joiden keskeneräisyys häiritsee.
Napsautin valot päälle, siristelin silmät, nousin ylös, tein parit perusvenyttelyt ja muutamat kyykyt (muuten menee aamu köpöttelyksi), availin pimennysverhot ja sälekaihtimet, laitoin pari ikkunaa hetkeksi auki ja kappas vaan, väsymys vaihtui virkeyteen ja mielikin tuntui toiveikkaalta.
Eihän kaikki aina näin helposti käy, mutta koen kyllä olevani peruspositiivinen tai vähintään perustyytyväinen, mieluummin hyvään keskittyvä ihminen, enkä halua takertua tai varsinkaan jäädä junnaamaan mihinkään negatiiviseen. Sitä kestän aina vaan huonommin ja huonommin myös muilta. Mies sen jo tietääkin..
Tottakai huonojakin fiiliksiä tulee ja menee, mutta viisaus piilee siinä, että ymmärtää päästää niistä ajoissa irti.
Kotona meillä on sellainen kirjoittamaton sääntö, että jos joku asia alkaa liikaa hiertää, kannattaa valittamisen sijasta hetki miettiä, voiko itse tehdä asialle jotain. Jos voi, silloin vaan yksinkertaisesti tekee ja jos ei viitsi tai halua, ainakin lopettaa turhat jupinat, joista kärsii myös ympäristö.
Ja jos taas toteaa, ettei itse voi asiaan mitenkään vaikuttaa, on parempi olla myrkyttämättä mieltänsä ja tuhlaamaatta energiaa asian vatvomiseen. Etenkin, jos aihe ei ole erityisen merkityksellinen.
Kohtapuoliin ajankohtaisena esimerkkinä tästä toimii hyvin siirtyminen kesäajasta takaisin alkuperäiseen aikaan ja sitä seuraava ikuinen kiistely kesä- ja "talviajan" paremmuudesta. Samoin kuin tunne pimeyden lisääntymisestä, vaikka totuus on se, että pimeän määrä on meillä vuodessa suht vakio, riippumatta siitä missä asennossa viisarit on. Ei meistä varmaan kovin moni kuukausitolkulla jatkuvasta pimeydestä nauti, mutta helpommalla pääsee, jos ei anna sille liikaa valtaa, vaan keskittyy muihin juttuihin. Todellinen syysmasennus tai muu sen kaltainen on tottakai asia erikseen.
Siinä missä jaksan huonosti jatkuvaa negatiivisuutta, sama koskee epäaitoa pakkopositiivisuutta. Sellaista, jossa väkisin koitetaan kuitata itse kunkin elämässä väistämättä eteen tulevat murheet ja todelliset vastoinkäymiset vaikkapa lausumalla murehtijalle jotain "Mutta onneksi kuitenkin...."-tyyppistä. Tai "Mitä sitä suret, ota pulla". Sellainen ei auta ketään.
Googletin tuota otsikon lausetta ihan mielenkiinnosta ja klikkasin tähän lyhyeen tekstiin ja videonpätkään, joiden sisällöstä tykkäsin. Jos aivotutkijat ovat pystyneet todistamaan, että omalla tietoisella ajattelullaan voi jopa rakentaa aivojaan fyysisesti uusiksi, olen enemmän kuin valmis jatkamaan valitsemallani tiellä. Välillä kun tuntuu, että pää joutaisi jo vaihtoon.