Oli niin talvisia kuvia edellisessä tekstissä, että päätin korjata tilanteen tällä pääsiäisen jälkeisellä pikapostauksella, kun sattui olemaan sopiva tilaisuus ja mieliala. Huomisesta en mene takuuseen, joten parempi tarttua hetkeen, ettei unohdu nämäkin kuvat pelkästään kameran tai puhelimen pohjattomaan muistiin.
Sattui niin onnekkaasti, että perheen epätoivoinen pk-yrittäjä (miehen itse itsestään käyttämä nimitys) sai kuin saikin järjestettyä itselleen lauantaituuraajan ja meillä oli harvinaisen pitkä yhteinen neljän päivän pääsiäisvapaa.
Siinä ajassa oltaisiin ehditty "vaikka minne", mutta oltiin auttamattomasti myöhässä majoitusvarausten suhteen, eikä ollut asiaa mihinkään niistä paikoista, joihin oltaisiin lähdetty, jos oltaisiin oltu ajoissa.
Vähän meinasi tunnelma latistua, mutta koitin keksiä vaikka väkisin jotain ja varasinkin pari hotelliyötä Helsingistä, josta oli tarkoitus päiväseltään käväistä Tallinnassa. Mutta sitten sain ne omat kurjat uutiseni, eikä lähteminen edes laivalle houkuttanut. Joku vaisto vissiin tuon ennakoi, koska ensimmäistä kertaa ikinä laivamatkaa varatessani maksoin ylimääräisen peruutusmaksun siltä varalta, että ei lähdetäkään. Hyvä niin.
Päädyttiin sitten miehen ehdotuksesta tuttuun ja turvalliseen Turun Ruissalon kylpylähotelliin, jossa ollaan oltu usein aikaisemminkin.
Pitkäperjantain ilta 2022 hotellihuoneen ikkunan läpi katsottuna
Paikka on aina ollut ihanan (monen muun mielestä liiankin) rauhallinen johtuen pitkälti vakioasukkaista ja heidän kohtalaisen korkeasta ikähaarukastaan, johon verraten voi itse tuntea näin 57-vuotiaana olevansa ihan kirjaimellisesti nuori.
No, nyt oli vähän toisenlaista asiakaskuntaa liikkeellä ja hotelli varmaan viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta mitään häiriöitä ei ollut tälläkään kertaa. Ei ehkä ole mölypönttöjen ykkösmesta tämä.
Lauantaina 16.4.2022 aamuseiskan aikoihin.
Pelkästään merelle huoneen ikkunasta avautuva maisema on niin seesteinen, että yksin se jo riittää rauhoittamaan levottoman mielen.
Mies nousee aamuisin meistä kahdesta aina aiemmin (koska myös nukahtaa aikaisemmin ja nukkuu paremmin) ja oli tavoilleen uskollisena lähtenyt aamukahville ja lehteä lukemaan läheisimmälle huoltsikalle jo ennen aamuseiskaa, kun itse vasta kurkistelin ikkunasta ulos.
Keli näytti niin kauniilta, että vedin itsekin pipon päähän ja tuulihousut jalkaan tehdäkseni kävelylenkin viereisen leirintäalueen rantakallioille ja -hiekoille.
Liikkeellä oli lisäkseni vain yksi lintubongari, jonka kiikareita ja pitkällä putkella varustettua kameraa vähän kadehdin, mutta onneksi oli edes kännykkä taskussa, että sain pari kuvaa otettua muistoksi itsekin.
Aamiaisen suhteen tehtiin tyyppivirhe ja mentiin syömään yhdeksän maissa eli samaan aikaan kuin suurinpiirtein kaikki muutkin. Jotenkin ajattelin, että kävijämääriä olisi porrastettu, kun toivomusaikaa kuitenkin heti sisäänkirjautuessa kysyttiin, mutta ilmeisesti ei ja paikalla oli hirveä ryysis, eikä istuminen samassa pienehkössä neljän hengen pöydässä ventovieraiden kanssa aamusta houkuta, mutta koitin ajatella, että ihana kun pitkästä aikaa on porukkaa ja henkilökunnalla töitä.
Mahat täynnä ajeltiin Maskuun, jossa golfkentän harjoitusalue on jo tovin ollut auki toisin kuin meidän kotikentällä, jossa osa väylistä on tulvivan joen vallassa ja osa paksun hangen alla.
Yleensä kevään ensimmäiset lyönnit lähtee mallikkaasti liikkeelle, kun ei ole mitään ennakko-odotuksia, mutta tällä kertaa kävi toisin. Ei ainuttakaan ilmaan tai oikeaan suuntaan lähtenyttä palloa ja vähän jo alkoi kuumottaa, kun takana oli jonoa odottamassa omaa vuoroaan. Luovutinkin aika pian paikkani suosiolla seuraavalle ja totesin, että ei ollut oma aikani vielä koittanut, eikähän sillä niin väliäkään. Ehkä keskittyminen oli kokonaan muualla.
Vaihdoin sitten maisemaa ja päädyin klubin aurinkoiselle terassille kahville ja pullalle, jonka tiesin jo etukäteen olevan virhe. Pulla ei meikäläisen mahalle millään muotoa sovi, mutta otin tietoisen riskin, kun korvapuustin tuoksu ja ihanasti lämmittävä aurinko oli niin vastustamaton yhdistelmä.
Päivemmällä vuokrattiin hotellilta pyörät, joilla olisi kepoisaan polkenut pidemmällekin, mutta piti palauttaa jo tunnin päästä.
Ehdittiin kuitenkin silläkin matkalla todeta, että Ruissalossa oli selvästi meneillään joku ihan muu vuodenaika kuin kotona, jossa takapihaa vielä peittää paksut hanget.
Pyörälenkin jälkeen oli vielä kaunista päivää sen verran paljon jäljellä, etten malttanut olla sisällä, vaan lähdin uudelleen vielä kävellen katsastamaan maisemia.
Voi että miten tykkään näistä omalta kotiseudulta puuttuvista merenrentamaisemista käppyräisine mäntyineen. Ja niin näytti tykkäävän moni muukin, koska oli vaikea väistellä päivän mittaan rannoille kerääntyneiden ihmisten kuvaamista.
Näitä ongella olleita nuoria miehiä tuskin kuvasta tunnistaa, joten en toivottavasti sen julkaisulla syyllisty mihinkään.
Ei haluttu toista iltaa peräkkäin päätyä buffetpöytään, jonka hyviä puolia tosin on se, että ruokaa ei tarvi odotella, mutta huonompaa puolestaan hinta suhteessa siihen, kuinka paljon (vähän) me jaksetaan syödä. Eikähän sitä tietty olisi pakko tai edes järkevää ajatella, että edes pitäisi syödä "koko rahalla", mutta väistämättä sitä vähän tulee mietittyä.
Oikeinkin hyvä valinta oli samaisen ravintolan A la carte. jossa tilattiin niin helpot annokset, että naapuripöydissä oli jo havaittavissa hienoista hermostumista, kun niissä jouduttiin odottelemaan pihvejä ja rantakaloja vielä siinä vaiheessa, kun me oltiin jo syöty.
Salaattiini kuuluneiden kasvisten pilkkomiseen menee taatusti vähemmän aikaa kuin kuorman syömiseen. Huhhuh, oli vatsa hetken täynnä, mutta pitkäaikaista ähkyä tästä ei päässyt kertymään.
Paitsi sen verran, että tilaamastani pistaasijäätelöpallosta suklaakastikkeella (yhtä harvinaista kuin pulla) jaksoin syödä pari lusikallista ja loput pakotin ukkelin urakoimaan. Vähän valitteli, ettei enää edes olut maistu, kun on maha täynnä jäätelöä. Olin hiljaa mielessäni tyytyväinen, vaikken mitään sanonutkaan. Mutta sen tunnustan, että oli ensimmäinen kerta liki kolmen kuukauden sisällä, kun olisi ihan tosissaan tehnyt mieli juoda vaikkapa edes lasillinen skumppaa. Otti hetken koville, mutta meni ohi, kun tilasin alkoholittoman kuoharin, joka "meni ihan täydestä", koska en enää edes oikein muista mille oikeaa skumppa maistuu.
Vessaselfien ei pitänyt päätyä julkisuuteen, koska on taattua Annukka-laatua, mutta siedätän nyt itseäni kuitenkin laittamalla sen tänne. Oikeasti otin kuvan monessakin mielessä ihailemalleni Sopusointuja-blogin Maaritille, jonka blogikirppikseltä taannoin ostin tuon ihanan puseron. Se on painavaa, laskeutuvaa materiaalia, joka ei rypisty. Ihan parasta. Miesparka vaan joutui tositestiin, kun pyysin isoilla kourillaan tekemään rusetit hihansuihin. (Jos ne tekee ennakkoon, ei kättä mahdu pujottamaan läpi). Mutta niin vain onnistui.
Myös tuolla Marimekon Gratha-laukulla on erityinen merkitys. Ostin sen tammikuisilla kirppistienesteillä palkinnoksi siitä massiivisesta raivausprojektista, jonka joulukuussa kotona tein. Muuten en olisi varmaan ikinä edes vilkaissut noin arvokasta laukkua, mutta nyt tuohon pieneen kokoon kulminoituu kaikki ne kierrätykseen lähteneet säkilliset ja laatikolliset, joita ei todellakaan ollut ihan vähän. Niistä vain häviävän pieni osa päätyi kirpparille, mutta tienesti oli juuri tuon heti kotoisaksi tuntemani laukun verran. Muita laukkuja en omistakaan, reppuja kylläkin.
Myöhään illalla kotiin saada kuvaa laivasta, joka lienee Viking Linen. Tai sitten ei. Ei erotu noin kaukaa, mutta kuitenkin enemmän kuin tuossa pilkkopimeällä ottamassani alemmassa kuvassa :).
Päätös testata hotellin punttisalia ei pitänyt, mutta sunnuntaiaamuna olin heti kylpylän auetessa aamukahdeksalta vesijumpassa muutaman muun mukana. Kuuluu niihin kivoihin parantuneiden yöunien aikaansaamiin juttuihin, että voi olla virkeänä liikkeellä ihan niin aikaisin kuin huvittaa.
Kiva pieni parin päivän piristys oli tämä, vaikkei mitään sen kummempaa tehtykään. Tai ehkä juuri siksi. Ei tullut stressattua tulevia labrakokeiden tai ultraäänen tuloksiakaan, mutta huoli palasi melkeinpä saman tien, kun itse palattiin takaisin kotiin.
Koitin pitää itseni liikkeessä ja sitä mukaa ajatukset pois alitajunnasta, ja siinä onnistuinkin aika hyvin tekemällä pari reilun kymmenen kilsan pyörälenkkiä ja lapioimalla korkeimpia lumikasoja varjosta aurinkoon sulamaan.
Terassilla jo tarkeni iltapäivästä istuskella, vaikka taustalla häämöttää hanget.
Keltaiset kolmen euron tulppaanit piristää. Samoin kuin jo yli viikko sitten ostamani samanhintaiset neilikat sisällä. Niille en ole edes vettä vaihtanut, mutta näyttävät voivan siitä huolimatta hyvin.
Sain tuon kehnosti kuvassa näkyvän korkean kuparinvärisen Aalto-vaasin työnantajalta lahjaksi tähänastisen 25-vuotisen työrupeamani kunniaksi. Ihan itse sain valita ja se on tosi kaunis. Samoin kuin sen rinnalla oleva Oiva Toikan vuosilintu, joka on ensimmäinen arvokas esine ikinä, johon olen satsannut. Tähän asti olen vaan haaveillut kauniista kotimaisesta taidelasista, mutta nyt oli sen aika, eikä ole kertaakaan kaduttanut. Lintu on keittiön lipaston päällä ja ilahduttaa jokaikinen kerta, kun näen sen.
Tämä oli nyt vähän tämmöinen "sitten me tehtiin sitä ja sitten me mentiin sinne"-tyylinen juttu, mutta toimi itselleni hyvänä terapiahetkenä, jonka ajan keskityin vain kuviin ja kirjoittamiseen. Eikähän sen kai aina tarvi sen kummempaa ollakaan.
Paitsi että pakko kertoa muistaessani vielä yksi palmusunnuntaihin liittyvä juttu.
Siitä on jo jotain parikymmentä vuotta aikaa, kun eräs nuoremman pojan tarhakavereista tuli meille virpomaan ja ovella vastassa ollut ukkeli sanoi vitsan saatuaan, että "odota pieni hetki, käyn hakemassa kellarista porkkanoita". Sillä seurauksella, että virpoja kääntyi mukanaan olleen äitinsä puoleen ja alkoi itkemään "kun toi aikoo antaa mulle porkkanoita, eikä mitään kunnon palkkaa". No, mies siitä vähän säikähti ja kiirehti sanomaan, että kyllä meiltä varmaan jotain muutakin löytyy.
Mutta siis tuo ei ollut se varsineinen juttu, vaan alku sille, että mies on toistanut saman joka vuosi, jos on sattunut ovelle ensin (yleensä huolehdin, ettei ehdi :D).
Niin tänäkin vuonna, kun kolme pientä meille tuntematonta tyttöä kävi luvan kanssa virpomassa ja mies sitten tapojensa mukaan kokeili vanhaa kikkaa vähän muunneltuna sanoen, että "meillä on ollut sellainen tapa, että saa valita, ottaako perunoita vai porkkanoita", mutta toisin kuin mies arvasi, tyttötrio riemastui silminnähden ja vastasi, että "jeeeee, porkkanat ois tosi hyviä meidän marsuille".
Mies siitä sitten joutui hipsimään keittiöön kysymään, mahtaisko meiltä löytyä porkkanapussia, kun tuli luvattua :). Onneksi löytyi ja täytyy varmaan tästä lähtien pitää erityisesti pääsiäisen aikoihin varastossa jatkossakin, ellei sitten ukkeli keksi laajentaa repertuaaria.
Mutta nyt lopetan tähän ja jos torstain jälkeen saan edes jossain määrin hyviä uutisia, kerron siitä täällä vaikkapa ihan vaan lisäämällä tähän tekstin loppuun. Mutta jos ei mitään kuulu, niin sitten on käynyt toisin.
Aurinkoista mieltä kaikille!