Ei pelkoa siitä, että näin tiiviillä tahdilla alkaisin kirjoittelemaan, mutta tuli hetkellisesti sellainen olo, että teki mieli tallentaa tänne muutamia vuoden ensimmäisen viikon kuviani ja samalla vähän pohdiskella, mitä tältä vuodelta toivon vai toivonko mitään.
1.1.2021
Olen koittanut pääni puhki mietiskellä, mitä erityistä haluaisin tänä vuonna tehdä tai tavoitella, tai mitä ylipäätään elämältäni toivon, mutta toistaiseksi on lyönyt ihan vaan tyhjää.
Ehkä se on luontaista jatkumoa vuoden takaisille aikomuksilleni, jotka päinvastoin kuin vuodenvaihteiden yleensä tarmokkaat suunnitelmat, liittyivät ennemminkin siihen, että ymmärtäisin pikkuhiljaa suorittaa vähemmän ja kuunnella itseäni enemmän. Olematta silti tyystin passiivinen tai paikalleni jämähtänyt.
Torronsuolla 3.1.2021
Selväksi on jo käynyt, että mitään tipattoman tammikuun kaltaista tai uusia ruokavaliokokeiluja ei ole tänä vuonna luvassa. En vaan nyt jaksa innostua, eikä sinällään ole väliäkään, koska enimmäkseen terveellä pohjalla on hommat muutenkin. Joskin jonkinlaista ruuanlaittoinnostusta kaipaisin, koska ihmisen on kuitenkin pakko syödä, ja mieluiten söisin itsetehtyä ruokaa.
Liikuntakeskuksen monivuotista vuosijäsenyyttä jatkoin edelleen, enkä enää mieti yhtään, kuinka monta kertaa viikossa, kuukaudessa tai vuodessa pitäisi käydä, että jäsenyys hintamielessä kannattaa ja jos käyn vaan niin ja niin monta kertaa, niin mitä yksi käynti siinä tapauksessa tulee maksamaan. On ihan toissijaista, koska niin moni muu asia painaa vaakakupissa. On itselleni erittäin läheinen ja tärkeä paikka, jossa tuntee olonsa aina kotoisaksi ja tervetulleeksi ja joka on pitänyt sekä fyysisestä että henkisestä kunnostani huolta jo kohta kolmen vuosikymmenen olemassaolonsa ajan.
3.1.2021
Yksittäinen pieni (ja samalla itselleni ilmeisen mahdoton) toive tai tavoite tälle(kin) vuodelle on edelleen se, että saisin vihdoin ja viimein sisävaatekaappini sellaiseen kuosiin, että siellä ei olisi muita kuin sellaisia vaatteita, joita oikeasti myös käytän. Tai siis parhaassa mahdollisessa tapauksessa käyttäisin, jos luopuisin pelkästä mukavuudesta ja vähän edes pukeutuisin asiallisemmin, enkä olisi ikuinen verkkaripentti.
Katselin tässä jopa yhtenä päivänä sillä silmällä Marimekon mekkoja, joita olen kyllä muilla ihaillut, mutta tähän asti pitänyt itselleni joko liian kuosikkaina, jäykkäkankaisina tai tätimäisinä ja sittemmin ehkä myös ministerimäisinä.
Ajattelin, että josko nyt olisi vihdoin aika hankkia ensimmäinen aikuisiän Marimekko-mekko itsellenikin ja yhden ihan itseni näköisen löysinkin, mutta harmi vaan, kun on jo kaikkialla loppuunmyyty. Eli ilmeisesti oli jotain vanhaa mallia, mikä sopii hyvin omaan perässä laahaavaan tapaani tykästyä johonkin vasta siinä vaiheessa, kun se on jo myöhäistä.
Lukioikäisenä käytin yhdessä vaiheessa paljonkin Marimekkoa, mutta silloin ompelin vaatteeni ilta- ja viikonlopputöitteni palkalla ostamistani Mm:n kankaista itse.
Niinhän voisi tietysti tehdä nytkin, mutta olen tainnut ommella kiintiöni täyteen, koska aloitin omien vaatteideni tekemisen 13-vuotiaana ja sittemmin ompelin itse liki kaiken aina poikien vauva-aikaisista vaatteista ulkohaalareihin ja sohvan päällisiin ja paljon siltä väliltä. Osittain oli kyse siitä, että silloin kuuluisaan ennen vanhaan itsetekeminen vielä kannatti, mutta myöskin tykkäsin tehdä. Oli jotenkin niin hohdokasta selailla kangaskaupassa paksua Burdan kaavakirjaa ja sitten valita sieltä mieluisten mallien kaavat ja kankaat.
Mutta siis ennenkuin harkitsen sitä Marimekkoa missään muodossa, pitää ensin räjäyttää se nykyinen kaappi.
Valokuvailua toivon harrastavani viime vuotta enemmän, mutta sitäkään ei voi väkisin tehdä, vaan vaatii paitsi mielekästä kuvattavaa myös oikeanlaisen mielentilan.
Silloin kun on kuvailuhetkellä hyvillä fiiliksillä, kuvat tuntuvat onnistuvan kuin itsestään, mutta jos joskus lähtee huonotuulisena kameran kanssa liikkeelle sillä mielellä, että koittaa kuvaamalla hankkiutua huonotuulisuudesta eroon, ei tule mitään. Yksikään kuva ei onnistu ja ärsyttää vaan enemmän kuin lähtiessä.
Näitten kuvien ottamiseen innosti vihdoin ja viimein satanut hentoinen lumikerros ja kuuraiset puut.
Auringon suhteen olen jo vähän luovuttanut, koska se ei ilmeisesti aio näyttyäytyä enää ikinä, mutta lumi ja päivän pidentyminen peräti puolella tunnilla on tuonut paljon lisää valoa. Myös lunta saisi omasta puolestani tulla rutkasti enemmän, että päästäisiin pitkästä aikaa hiihtämään. Joskin ensimmäisten hiihtolenkkien todellisuus on varsin kaukana siitä harhamielikuvasta, jossa suksi luistaa ja maisema vaihtuu kuin itsestään. Juu ei luista, eikä vaihdu.
Ihana olisi myös tänä talvena päästä pienelle lomalle Vuokattiin, mutta sen toteutumiseksi tarvittaisiin miehelle töihin tuurajaa, jollaista ei ole toistaiseksi ainakaan näköpiirissä. Toivottavasti kesällä kuitenkin.
Aika vähissä siis on nämä alkuvuoden aikomukset, mutta jos yhden suuren toiveen soisin totetutuvan, se olisi se, että oppisin vihdoin ja viimein murehtimaan vähemmän ja luottamaan enemmän. Ainakin silloin, kun on kyse asioista, joihin en voi mitenkään itse vaikuttaa.
Hyvää viikonloppua!