MITÄ MINULLE KUULUU?

Ystäväni Emma Harkituista herkuista lähetti kivan haasteen kyselemällä mitä minulle kuuluu.

Miten voit?

Kiitos kysymästä. Ihan hyvin.

Palailtiin justiin pääsiäisen vietosta Vierumäeltä, ja olo on helpottunut, kun selvittiin lumimyräkästä kunnialla. Miehellä tosin ei ollut siitä epäilystäkään, koska oli kuskina, mutta itse olen vähän säikky, jos en erota tietä pellosta.

Että keksisin, miten saisin keittiössä toteutettua haluamani pintaremontin/muutoksen niin, että se ei maksaisi juuri mitään, eikä olisi millään lailla työläs, mutta lopputulos olisi mieluinen. Mission impossible luulen ma. Etenkin, kun en vielä ole keksinyt, mitä tarkkaan ottaen muutokselta edes haluan.

Hotelliaamiaisen ja pari palaa eilisillalta jäänyttä pizzaa, joka oli muuten ehkä parhaita tilaamiani ikinä. Täytteiksi valitsin kylmäsavuporoa, latva-artisokkaa, kirsikkatomaatteja, punasipulia ja rucolaa. Nam. Ei ollut yhtään suolaista, eikä rasvaista. Toisin kuin ukkelin toivepizza, jossa oli salamia, broileria, pekonia ja aurajuustoa. Kuulemma ihanteellinen rasva-suolatasapaino.

Anteeksi tämä, mutta ei mikään.

Kaikki hedelmät tuppaavat olemaan omaan makuuni liian makeita. Ja liian työläitä, koska en tykkää kuorimisesta. Mutta kumpikaan edellämainituista ei tarkoita, ettenkö silti söisi hedelmiäkin. Satun vaan olemaan  vannoutunut marjaihminen, joka tykkää enemmän kirpeistä ja happamista mauista.

Töitä. Kaikki muu on plussaa, mutta yleensä se ensimmäinen pidemmän vapaan jälkeinen työpäivä verottaa sen verran, ettei mitään huomattavaa energiapiikkiä ainakaan ole todennäköisesti tiedossa. Saa toki tulla, jos on tullakseen.

Ukkelin niinkuin aina.

En edes yritä vastata tähän mitään kultturellia tai muuten sivistynyttä, koska huijaisin. Oikeasti en edes muista, milloin olen viimeksi lukenut jonkun muun kirjan kuin jonkun lukuisista selfhelppi-oppaista. Nytkin on pöydällä odottamassa Huonekasvien henkiinjäämisopas hortonomisesti heikkotaitoisille, mutta en ole päässyt vielä alkuun. Ja kasvit voivat ainakin toistaiseksi oikeinkin hyvin, joten ei vielä akuuttia hätää.

En muista tätäkään, mutta Antti Tuurin Pohjanmaa on parhaillaan meneillään olkkarissa ja aion kohtapuoliin liittyä ukkelin seuraan.

Pikkuvelipuoli.

Olisin niin toivonut, että kukaan ei olisi ehtinyt väliin ja olisin voinut tähän kirjoittaa miehen viime perjantaina lähettämän viestin "Voi tulla kotiin. Siivottu on ja viini valmiina. Vain rouva puuttuu". Liitteenä kuva hankeen kannetusta olkkarin apupöydästä, jonka päällä pönöttää viinipullo.

Todellisuudessa kolme viimeisintä ovat paikallisen vaateliikkeen mainos alennuksista välillä 29.3.-2.4., postin saapumisilmoitus tilaamastani Hakolan Lempi-hyllystä ja ukkelin autoa ajaessaan kirjoittama "Ju. Ajan pihaan si".

Tylsäksi käy, mutta tämä on kysymys, johon saamani vastauksen kirjoitinkin jo tuohon edelliseen viimeiseksi. "Käyn käppäileen pienen lenkin. Tuutko mukaan?". (Aamuvirkku ukkeli oli lähtenyt jo seiskalta hotellista kahville läheiselle huoltsikalle ja laitoin viestin, kun itse heräsin reilua tuntia myöhemmin).

Pitää olla tosi hyvä juttu, että nauran ääneen. Mikään valmisvitsi harvemmin puree, mutta tilannekomiikka ja tosielämän tapahtumat kyllä. Nyt vaan en justiin muista, mikä viimeksi. (Vähän alkaa jo itseäkin huolettaa, kuinka tylsän  totiselta oikeasti kuulostan).

Uudet collegepökät mallia "standard fit" eli justiin sopivat tällaiselle perusjantterille. Meinasi jo iskeä epätoivo, kun kaikki sovittamani olivat liian suikuloita ja moinen malli ei vaan vannoutuneelle lökäpöksylle käy.

Aina ja ikuisesti sitä, että jotain pahaa tapahtuu, kun joku perheenjäsenistä on huonolla kelillä liikenteessä (eli lähes joka päivä).

Sen(kin) takia helpotus oli suuri, että Himoksella kiekkokauden päättäjäisiä viettämässä ollut vanhempi poika ajeli kotiin jo eilen aurinkoisella ja kuivalla kelillä, eikä tänään lumimyrskyssä ja ruuhkassa. 

Jostain syystä kyseinen vuosikymmen kiehtoo erityisen paljon. Ehkä siksi, että olen 60-luvulla syntynyt, ehkä ei. 

Joskus olen myös miettinyt, että jos pitäisi valita jonkun tietyn vuosikymmenen pukeutumistyyli, se löytyisi nimenomaan noilta ajoilta. Tyylikkään yksinkertainen mekko ja matalat pitkävartiset saappaat olisivat sellaisia, joissa viihdyn ja jotka kokisin omikseni. Ja jotka tiedän omalle kropalleni parhaiten sopivan. Sikälimikäli ei yhtään tarvitsisi miettiä iän ja mekon helman pituuden suhdetta toisiinsa. Mutta haluaisinkin palata sinne 60-luvulle sen ikäisenä, että ei tarvi. 

Tässä kohtaa upppouduin etsimään kuvia edellämainituista ja lumouduin niin, että teksti jäi junnaamaan paikallaan, enkä lopulta osannut päättää, minkä kuvan tänne valitsisin. Ajattelin, että sitähän voisi joskus tehdä jonkun ihan oman postauksen aiheesta. Meikäläinen kun normaalisti on mahdollisimman kaukana muodista, mutta mielikuvitus vielä pelaa ja olisi kiva vähän haaveilla, millainen olisin, jos aika olisi toinen. Ehkä saatan kehitellä siitä ihan oman haasteeni.

Kiitos näistä kysymyksistä Emma <3. Kivan kevyttä ajanvietettä.




Ukkeli parhaillaan olkkarista huhuilee ensiviikon säätietoja, joissa luvataan peräti plus kymppiä, mikä on sinällään iloinen ja odotettu asia, mutta toisaalta ahdistaa, koska torstaina olen menossa isoon ja asialliseen, ja samalla jäätävän jännittävään asiakastapaamisen, johon itselläni ei ole laittaa päälle mitään keväistä, vaan ainut vähänkään järkevä takkini on villakangasta, joka on viileästä kaukana. Enkähän siis tietenkään aio takki päällä neuvotteluissa istua, mutta sisääntulokin on tässä tapauksessa tärkeä. Aina sama juttu. Olen joka kerralla itseni ja garderobini kanssa samassa pulassa. 60-luvulla kaikki olisi varmasti ollut toisin.